Pimeys

Veit minut pihalle. Oli niin pimeää, että näin vain muistoni sinusta. En tiedä miksi osasit liikkua tässä sokeuttavassa valottomuudessa; ehkä muistit maisemat niin täydellisesti (tai sitten sinussa oli muutakin yliluonnollista kuin lempeä hymysi). Otit käsivarrestani kiinni ja talutit minua eteenpäin. Paljailla jaloillani tunsin kuinka yön kastama pihanurmikko muuttui hetkessä soratieksi, joka pisteli kipeästi jalkapohjiin. Protestoin vauhtiamme vastaan, mutta aikomuksesi oli viedä minut jonnekin, etkä hidastanut vauhtia. Välillä tuntui, että ainoa minua eteenpäin ajava voima olit sinä - otteesi käsivarrestani oli niin luja etten voinut jäädä jälkeen.

Kun huomasit, että askeltamiseni kävi liian kivuliaaksi, rohkaisit minua jatkamaan: vielä vähän. Hetkisen kuluttua ohjasit minut pois tieltä. Ylitimme ojan, jonka pielien kuivat heinät raapivat jo valmiiksi arkoja jalkojani. Sitten tapahtui kummia. Tunsin askeltavani sammalella. Olit tuonut minut metsään! Samalla kun rahkasammalen kosteus helli kipeytyneitä jalkapohjiani, tuntui siltä kuin tieto olinpaikastamme olisi ikään kuin juurtunut minuun jostakin lähempää maan sydäntä. Tuntui käsittämättömän hyvältä tiedostaa missä olimme: missä lähin puu sijaitsi.. kummalta puolelta muurahaiskeko olisi parempi ohittaa.. mistä etsiä turvaa jos sade yllättäisi.

Talutit minua vielä jonkin aikaa suoraan tiestä pois päin. Sammalen läpi tunsin kaiken mitä ympärillämme oli ja tapahtui. Nautin olostani suunnattomasti! Hölläsit otetteesi käsivarrestani, ja tartuit käteeni. Sanoit, että metsässä olisin turvassa.

Viimein aloimme nousta loivaa kallionreunamaa ylös. Maa muuttui kiveksi, mutta aistini eivät silti kadottaneet kokemustaan ympäristöstä. Viimein pääsimme kallionkielekkeen korkeimmalle kohdalle. Imin maisemassa itseeni meitä ympäröivän metsän, kauemmas jääneen soratien sekä ne muutamat alueen pihapiirit.

Pimeys ei enää haitannut minua, sillä olin tullut kotiin.