ɑ - Yhtenä iltana

Olimme vihdoin sopineet tapaavamme. Matka luoksesi tuntui iäisyydeltä. Askeleeni olivat kevyet, mutta mieleni raskas, sillä tiesin, että kyseessä olisi kaikkea muuta kuin mukava juttutuokio vanhan rakastetun kanssa. Tänä iltana jokin muuttuisi: pääsisin eroon tästä minua jo vuosia kalvanneesta tunteesta, että tarkkailet askeleitani ja näet elämääni minun tietämättäni. Tämä ilta olisi se Yksi Ilta, josta Hector riimittelee kappaleessaan. Tänä iltana kuolisin.

Saavuin talolle, jonka olit unissani aina varannut leikittääksesi minua, lemmikkiäsi. Jo useamman kerran olin alitajunnassani paennut sinua tämän suuren, labyrinttimaisen talon huoneissa; pakokauhussani olin oppinut käyttämään hyväkseni talon ihmeellisen kauniita huoneita joita tuntui aina riittävän loputtomiin edellisten huoneiden perään. Erityisen hyvin tunsin talosi ulko-ovien eriskummalliset lukkosysteemit, sillä ulkoa pääsi sisään useampaa eri reittiä - ja luoja tietää kuinka olin jo kymmeniä kertoja yrittänyt lukita sinut ulos talosta.

Astuin läpi pienen, kauniin terassin jota reunustivat uneliaan roikkuvat, tummanvihreät muratit. (Jotenkin - unessakin - tiesin talon olevan vain oman mieleni luomus, mutta rakastin sitä enkä halunnut päästää siitä irti. Halusin aina muistaa leikkikenttämme.) Koskematta kammottavaan ovikelloon, jonka ääni sai aina minussa aikaan pelonväristyksiä, astuin sisään suuresta tummanpuhuvasta ovesta. Kuulin kaoottista pianomusiikkia salista, ja lähdin kuin vastaanhakoitellen kulkemaan ääntä kohti. Saavuttuani saliin näin Sinut. Kuin meren armottomat aallot hyökyi raivosi flyygelin koskettimille, ja selkäpiitäni karmi. Olit kauniimpi kuin muistinkaan. Minut huomattuasi lakkasit heti soittamasta. Suljit flyygelin kannen, ja lähestyit minua hitaasti. Katsoit minua kuin vain peto voi saalistaan katsoa. Halusit minut elävältä, mutta ensin tahdoit leikkiä kanssani. Pieni sydämeni takoi.. tässä se oli: nyt se alkaisi taas. Aivan kuin unissani aiemmin! Nopeasti käännyin takaisin eteishalliin, jonka läpi juoksin keittiöön ja sitä kautta vierashuoneiden välikköön, josta oli myös kulku ulos. En kuullut askeleita takanani, ja tiesin sinun tulevan minua vastaan ulkokautta. Avasin varovasti ulko-oven, ja vilkaisin suuntaan josta arvelin sinun pian ilmestyvän. Muutaman sekunnin kuluttua näinkin jännittyneen vartalosi hyppäävän aidan yli ja juoksevan ovea kohti. Sain juuri ja juuri aktivoitua oven takalukon, ja vain hetkeä ennen kuin tartuit ovenkahvaan, sain vedettyä raskaan oven kiinni - nenäsi edestä. Juoksin kuin riivattu vierashuoneiden läpi työhuoneeseen, jossa muistin olevan ihmisen mentävän ikkunan. Löin ikkunan luukun kiinni ja suljin hakaset, jotka estäisivät sinua avaamasta ikkunaa ulkoapäin. Kuten aiemminkin, olit luonnollisesti jättänyt talon jokaisen ikkunan auki minun pakokauhuani varten, eikä aikaakaan kun kuulin viereisestä huoneesta tömähdyksen. Olit päässyt käytävän perimmäisen huoneen ikkunan kautta sisään! Tiesit minun olevan seinän takana. Syöksyin työhuoneen ovesta ulos, ja juoksin vierashuoneiden käytävää pitkin takaisin keittiötä kohti. Kuulin askeleesi perässäni, tunsin hengityksesi takanani. Ennen keittiötä tarrasin kiinni porraskaiteeseen, joka johti yläkertaan. Sain kun sainkin kiepsautettua itseni sivuun perinteiseltä juoksureitiltämme, mutta sinä olit nopeampi. Kaappasit minut väkivaltaiseen syleilyysi, ja adrenaliinin vaikutuksen laannuttua lakkasin heti rimpuilemasta: tiesin ettet päästäisi minua irti.

Veit minut saliin, ja istutit minut flyygelisi takana olevalle korotetulle lattiatasanteelle. "Nyt minä käyn hoitamassa erään asian, ja sinä pysyt siinä." En uskaltanut katsoa silmiisi nyökätessäni, sillä tiesin pakenevani heti kun se olisi mahdollista. Ehkä sinä tiesit sen myös, mutta luultavasti toivoit minunkin haluavan tätä, syvällä sisimmässäni. "Kun palaan, tahdon sinun istuvan siinä juuri noin: kauniisti peloissasi. Tässä ei mene kauaa."

Kun suljit ulko-oven, sydämeni hakkasi kuin olisin maratonin juossut. Mitä nyt? Uskallanko lähteä? Tiesin sinun etsivän minut käsiisi ennemmin tai myöhemmin. Eikö tämän pitänyt olla se ilta, jolloin kaikki muuttuu: jolloin saan lopettaa iäisen pakenemisen? Olisiko minusta todella kuolemaan sinun armoillasi.. sinun sairaan mielesi vallan alla? Sydämeni hakkasi yhä päättäväisemmin. Ei. Minä en kuolisi tänään. Juoksin perääsi ulko-ovelle, ja totesin sen olevan lukittu ulkoa päin. Myös vierashuoneiden välikön oven ja takaoven olit lukinnut, ehkäpä tietäen että saattaisin kuitenkin haluta paeta. Mihin minä olinkaan itseni sotkenut!

Kavutessani ulos työhuoneen ikkunasta puhelimeni soi: arki tarjosi turvapaikkansa, kun äitini pyysi minut laulamaan kanssaan läheisen kapakan karaokeen. Ilta ja yö sujuivat mutkattomasti ja kevyesti musiikin tahdissa. Olin taas jättänyt asiat puolitiehen. Minusta ei ehkä olisi tähän.

Muutaman päivän kuluttua iltapäivälenkilläni kohtasin sinut. Lähes päivittäin käyttämäni reitin varrelle oli jätetty jättimäisen suuri vaaleankeltainen puusta veistetty pääsiäismuna. Lähestyessäni munaa sen kyljestä lennähti auki suuri ovi, ja sinä hyppäsit esiin: seisoit vain muutaman kymmenen sentin päässä minusta. Ylävartalosi oli paljas, ja olit hiestä märkä. Katselit minua raivoissasi, mutta tuoksusi huumasi minut. Halusin sinua.

"Päätit sitten karata." En sanonut mitään, mutten saanut katsettani irti raivokkaista silmistäsi. "Siitä saat maksaa kovan hinnan, tyttöseni. Saanko esitellä muutaman luomukseni?" Nauroit hölmistyneelle ilmeelleni, kun jättimäisestä munasta kapusi esiin vielä kolme eläimellistä ihmishahmoa. Oli kuin olisit koonnut heidät useista eri vartalon osista - kuin Frankenstein tarinassa, mutta hienostuneemmin. Kolme hirviötäsi olivat kauniita, hyvärakenteisia nuoria miehiä. Silti pelkäsin heitä katsoessani, sillä jotenkin olit saanut heihin sitä samaa elämänvoimaa ja raivoa joka sinut piti liikkeellä: se näkyi heidän silmistään. Neljä ɑ:a. Painajainen.

Raahasitte minut talolle, ja kolme gorillaasi istuttivaat minut flyygelin ääreen. "Soita nyt viimeinen laulusi", sanoit rauhallisesti. "Haluan, että nautit viime hetkistäsi täällä." Vapisten pelosta aloin tapailla lapsena eräässä soittorasiassa kuulemaani melodiaa. Pian se kehittyi koskettimilla kauniiksi rapsodiaksi, joka hengitti elämää niin kuin minä hengitin sinua. Pelkoni valtias.. sinulle minä soitin viimeisen kappaleeni. Rakastin sinua, ja halusin sinua. Tiesin sinun nauttivan kuulemastasi, sillä huokaisit ääneen erään varsin upean osion aikana. Olin onnellinen.

Kun kappale päättyi, yksi gorilloistasi vei minut makuutiloihin. Hän pakotti minut peseytymään ja kampaamaan hiukseni kauniisti. Kun kaksi muuta luomustasi astuivat sisään, tiesin, mikä minua odotti: he kantoivat käsissään nahkahihnoja.

---

Sidottuna, käytettynä ja nöyryytettynä; kuolemanväsyneenä; odotin sinua sängyllä. Halusin pois, mutten jaksanut enää välittää. Sieluni oli jo kuollut. Hirviösi olivat murskanneet sen väkivallalla ja raa'alla himolla. Odotin Sinua kuin kuolemaantuomittu uskova odottaa synninpäästöään. Odotin kauan.

Viimein astuit huoneeseen. Istuit viereeni sängylle, silitit hikistä päätäni ja verille ruoskittua selkääni. Avasit käsieni siteet, ja käänsit minut selälleni. Painoit huulilleni mitä hellimmän suudelman, ja hetkisen sain hengittää elämänvoimaasi sisääni. Sinä hetkenä rakastin sinua enemmän kuin koskaan. Terän syvä viilto kurkullani tuntui synninpäästöltä. Olin vapaa.